Post-truth ja narsismin uusi ekosysteemi
Vuonna 2016 Oxford Dictionaries valitsi vuoden sanaksi post-truth. Tasan kymmenen vuotta sitten normalisoimme sen, että manipulointi ja tunteet syrjäyttävät faktat. Narsistille rakennettiin täydellinen ekosysteemi.
Vuosi 2016 oli vedenjakaja.
Suunta on ollut siitä asti vain pahempaan päin. Post-truthista tuli narsistisen ilmiön polttoaine. Aloimme hiljaisesti hyväksyä häiriintyneen käytöksen: gaslightingin, ghostingin ja "oikeamielisyyden". Samalla perinteet, jaettu tieto ja yhteinen tarina murentuivat (Haidt 2022). Perinteisen yhteisöllisyyden ja jaetun historian arvostus loppui.
Tämä on luonut juurettomuutta, ja juureton on helpoin kohde narsistille. Ilman ankkureita ihminen seuraa vahvaa ääntä, vaikka se olisi myrkyllinen. Narsistin suurin este katosi: historia ja totuus siitä, kuka oikeasti olet. Ei ole ihme, että perhesuhteita on katkottu ennätysmäärin (Coleman 2021).
Tuhoisan narsismin luvut.
Puhumme ilmiöstä, joka on hiipinyt 3 miljoonan suomalaisen olohuoneisiin ja työpaikoille.
5 – 6,2 % esiintyvyys (e.g. Stinson et al.). Suomessa se tarkoittaa 300 000 aikuista.
1:10 narsisti vaurioittaa perheessä, työyhteisössä, ystäväpiirissä.
10 x 300 000 = 3 000 000 ihmisen vaikutuspiiri.
Todellinen ongelma on “salonkinarsismi”.
Olen tutkinut narsismia kauan. Seurannut tapauksia, joissa koukut on isketty jo 80- ja 90-luvuilla. Kuinka kauaskantoinen tuho narsismista seuraa ja kuinka pysyvästi uhri voi vaurioitua. Pahaan on kuitenkin vaikea uskoa, jos se näyttää hyvältä.
Narsismin vaarallisin muoto on ns. salonkinarsismi. Se ei ole välttämättä se öykkäröivä pomo. Se on pahuutta, joka on verhoiltu hyvyyden verhoon. Emme näe häntä, joka sahasi tuolinjalan poikki. Näemme vain sen, joka onnistuu aina syyllistämään uhrin ja kääntämään totuuden ylösalaisin. Se on lapsuudesta lähtien huippuunsa treenattu temppu, jossa omille kasvoille puetaan uhrin naamio.
Peilaaminen ja idealisointi ovat seireeninlauluja, joihin kuka tahansa voi jäädä koukkuun vuosikymmeniksi. Ensin uhri selittää asian itselleen parhain päin, pahimmillaan ihastuu feikki-itseensä.
Sivistynyt julmuus organisaatioissa ja ammattilaisten sokeus.
Näen tämän myös organisaatioissa. Oireet ovat uupumus, osaamiskato ja huonot päätökset. Vasta viime vuosina olen oppinut näkemään verhon taakse.
HR, työterveys ja me muut tuomitsemme usein apua tarvitsevan ja palkitsemme sen veistä selän takana pitävän. Kutsumme sitä ”ammatilliseksi arvioinniksi”, vaikka kyseessä on sivistynyt julmuus. Terapeutit usein pahentavat tilannetta, koska he keskittyvät uhriin, kun heidän pitäisi kääntää valonheitin narsistiin. Näin he vahingossa jatkavat narsistin agendaa.
Havahtuessaan uhri hokee itselleen olevansa ”luuseri”. Hän häpeää ja vaikenee. Läheisriippuvuus narsistiin tuhoaa itseohjautuvuuden ja lähipiirin, joka voisi auttaa. Irtipääsyä vaikeuttaa, kun kukaan ei ymmärrä narsistista 'epälogiikkaa'. Useimmat tunnistavat ilmiön vasta, kun peili on jo säpäleinä.
Sivullisen vastuu
Narsistinen dynamiikka ei elä ilman sivullisia. Mahdollistajia, jotka tietävät, mutta vaikenevat. Ihan mukavia ihmisiä, jotka eivät halua sotkeutua.
Olen itse ollut Sivullinen. Mahdollistaja. Tavallaan siis Syyllinen. Miksi katsomme sivusta, kun ihmistä nujerretaan? Kysymme täysin väärän kysymyksen: ”Miksi hän ei vaan lähde tai irtisanoudu?”
Minulle on selitetty uhrin päänsisäinen mekanismi kymmeniä kertoja: koukku, häpeä, itsevalehtelu, liima. Tiedän ja uskon, mutten voi koskaan täysin ymmärtää, sillä en ole kokenut sitä itse.
Eräs guru sanoi, että jokaisessa terveyskeskuksessa pitäisi olla luukku ”narsistin uhrit”. Vasta kun näen tämän, uskon suunnan kääntyneen. Siihen asti Sivullisen vastuu painaa: et ole neutraali, jos ylläpidät dynamiikkaa.
Miten neuvoisit Sivullista, joka tälläkin hetkellä katsoo vierestä, muttei uskalla luottaa näkemäänsä?
