Dialogi on arvokas työkalu - mutta väärissä käsissä se on vahingollinen ase.

“Puhukaa toisillenne”. “Meidän täytyy parantaa vuorovaikutusta”. “Meillä on selvästi viestintäongelma”. “Opetellaan kuuntelemaan". Kuulostaako tutulta? Se iänikuinen haave, kun toivotaan ongelmien ratkeavan keskustelemalla. Mutta entä jos juuri keskustelu pahentaa tilannetta? Dialogi ei ole ratkaisu joka tilanteeseen. Eikä missään nimessä silloin, kun ongelman juurisyy on vallan väärinkäyttö. Miksi vallan väärinkäyttö jää niin usein tunnistamatta ja miksi avoimuuden ihannointi voi muuttua manipuloijan parhaaksi työkaluksi.

Vallan väärinkäytön kieltäminen on kallis virhe

Organisaatioissa puhutaan tuottavuudesta, työhyvinvoinnista, yhteistyöstä ja strategisesta ketteryydestä. Vallasta puhutaan hyvin harvoin ja vallan väärinkäytöstä vielä harvemmin. Vallanhalu on tabu, joka naamioituu strategisiin prioriteetteihin, projektinhallintaan tai “organisaation kehittämiseen”. Kielletään se tosiasia, että jonkun henkilön todellinen motivaatio voi olla vallanhimo.

Organisaatiokirjallisuudessa tunnistetaan kolme tapaa suhtautua valtaan ja politikointiin:

1.      Ilmiön kieltäminen

2.      Vastahakoinen hyväksyminen

3.      Aktiivinen osallistuminen peliin

Näistä ensimmäinen – kieltäminen – on vaarallisin. Se estää näkemästä todellista konfliktin syytä. Kun valtaristiriidan olemassaolo torjutaan. Tilanteeseen tarjotaan yleensä lisää vuorovaikutusta, yhteisiä työpajoja tai fasilitoituja keskusteluja, vaikka ongelman ytimessä ei ole väärinkäsitys vaan tahto hallita muita. Ja välineet ovat aivan toiset.

Väärinkäytön paljastamista pelätään ja juuri siksi se saa vallan

Olisi äärimmäisen tärkeää puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ennen kuin se alkaa ohjata organisaation todellista päätöksentekoa, ilmapiiriä ja kykyä kohdentaa resursseja oikein.

Joskus toksisen vallankäytön tunnistaminen on hyvin vaikeaa. Kuvitellaan tilanne:

Yksi henkilö alkaa kasvattaa vaikutusvaltaansa. Hän tekee sen hitaasti ja sosiaalisesti hyväksyttävästi. Hän käyttää yhteistä aikaa näennäisen rakentavasti. Hän kuuntelee, hymyilee, ehdottaa ja ottaa ohjat “luontevasti”. Kun joku esittää varovaisen vastalauseen, hän kääntää sen keskusteluksi, jossa korostaa “yhteisen hyvän” ja “luottamuksen” merkitystä. Samalla hän varmistaa, ettei kukaan enää uskalla kyseenalaistaa häntä ilman, että näyttää ”hankalalta tyypiltä”.

Organisaatiot rakastavat tällaisia ihmisiä. He näyttävät sitoutuneilta, vastuullisilta ja yhteistyökykyisiltä. Heidän piiloagendaa on hyvin vaikea tunnistaa ajoissa, koska se on verhoiltu hyväntahtoisuuden viittaan.

Moni johtaja ja HR asiantuntija on koulutettu uskomaan, että kaikki konfliktit ovat viestinnällisiä ongelmia. Kun keskustellaan avoimesti, asiat ratkeavat. Tämä toimii silloin, kun valtasuhteet ovat kunnossa.

Mutta kun kyse on vallan väärinkäytöstä, dialogi vain pahentaa tilannetta. Ja vallanhimoisen suurin etu on se, että organisaatiot pelkäävät konflikteja. Vallan väärinkäyttö on ”tabu”, jota ei uskalleta osoittaa.

Silloin “hyvä vuorovaikutus” muuttuu vallanhimoisen käyttövoimaksi. Jokainen keskustelu on mahdollisuus muokata tarinaa, hallita informaatiota, vetää tunteet mukaan ja tehdä vastapuolesta epäilyttävä. Jokainen vuorovaikutusharjoitus, tiimipalaveri ja kehityskeskustelu on tällöin riski, joka pahentaa tilannetta.

Vallan väärinkäyttö ei ole vain inhimillinen ongelma. Se syö kannattavuutta. Jokainen manipuloitu päätös, vältelty konflikti ja pelolla johdettu ihminen on kustannuserä.